Pitkästä aikaa olemme taas valmiita päivittämään tilannetta myös tänne omaan blogiimmekin. Joulun tienoissa tuli väsy tiedottamisen suhteen ja keskityimme olennaiseen. Antin kantasolusiirtoreissusta vielä sen verran, että se sujui hyvin. Kipuja oli ajoittain melko paljonkin, mutta pieni ihme sen sijaan oli se, että Antti säästyi kaikilta infektioilta. Ihme siksi, että valkosolut olivat nollassa pitkälti toista viikkoa. Luuytimen toivuttua ja veriarvojen noustua Antti pääsi kotiin syntymäpäivän kunniaksi vietettyään sairaalahuoneessaan 26 vuorokautta.

Riemu kotiuitumisesta ei ollut kovin pitkä. Tai oikeastaan riemu olikin aika kaukana, siksi kovat vatsakivut vaivasivat ja muutenkin mies oli kovin sairaan oloinen. Viiden kotipäivän jälkeen viikko vierähtikin taas sairaalassa. Aivan välttämättömät hyljinnänestolääkkeet aiheuttivat munuaisten vajaatoiminnan ja muutaman päivän ajan tila oli aika vakava. Nuo kaksi lääkettä lopetettiin ja vaihdettiin toiseen lääkkeeseen. Nyt Antti on ollut kotona taas toissapäivästä saakka. Kovin on kapoisat posket ja reidet miehellä, sairaalareissuilla on kadonnut noin 10 kiloa painoa. Kunto ja vointi ovat viimeiseen 5 kuukauteen suhteutettuna hyvä ja kuntoutustoimenpiteet on laitettu käyntiin: syömistä, lepoa ja ulkoilua.

Omalla urheilurintamalla on ollut viime kuukaudet aika hiljaista. Aikaa treenaamiseen olisi ollut hieman enemmän, mitä olen todellisuudessa tehnyt. Muu rasitus on vaan ollut sitä luokkaa, että olen yrittänyt olla polttamatta kynttilää molemmista päistä. Joulu-tammikuun projektina on ollut käsien voimatason elvytys eli punnerruksia, punneruksia, punnerruksia! Viikonloppuna pääsin avaamaan vihdoin hiihtokauden. Ei yhtään liian aikaisin, sillä tänään on 30 päivää aikaa kauden ekaan starttiin: Jämi42:een. Tavoitteena on nyt pikku hiljaa kasvattaa treenimääriä ja päästä kunnon urheilemiseen kiinni maaliskuulla.

Peruutuneet suunnitelmat mahdollistivat tänä vuonna osallistumisen Pirkan Hölkkään. Vaikka kieltämättä sunnuntaina olisi tietysti mielummin ollut Calellassa... Päivä oli kuitenkin mukava: sää suosi juoksemista ja reitti oli kiva juosta. Ensikertalaiselle on tietysti jännitystä, millaista on vielä edessä, koska reittiä ei pääse kiertämään. Onneksi löysin tuttua juoksuseuraa ja sain välillä infoa, millaista pätkää on seuraavana tiedossa. Valmistatuminen juoksuun ei mennyt ehkä ihan oppikirjan mukaan: torstain "viimeistelylenkin" tein juoksuvaunujen kanssa (Anni nukkui vasta vk-vauhdissa...) ja tankkauskin jäi hieman huteraksi. Lisäksi koko alkuviikon oli aika väsynyt fiilis ja treenaaminen oli aika minimaalista. Savolainen teräsmies tosin rohkaisi toteamalla, että oletpahan ainakin sitten levännyt hyvin ennen kisaa. Ehkä jopa parempi vaihtoehto olisi, jos kisaan pääsee myös hyvin treenanneena:)

Itse juoksuun sitten: alkuvauhti oli melko reipas, mutta älysin ekan kilometrin jälkeen hieman tasoittaa menoa. Pari naista lähti heti niin reipasta vauhtia , ettei siihen kyytiin ollut varaa tällä kertaa lähteä. Juoksu tuntui helpolta aina 20 kilometriin saakka, jolloin olin ajatellut ruveta kiristämään ruuvia. Vaan kuinkas kävikään? Pitkin lenkkien puute alkoi näkyä ja jaloista loppui lihaskestävyys. Pisin lenkki olikin juuri 20 kilsaa ja edellisen kerran näin pitkän matkan olen juossut 2 vuotta sitten Saksan Ironmankisassa. Viimeinen 12 kilometriä olikin taistelua vauhdin hidastumista vastaan, missä onnistuin kuitenkin aika hyvin. Kilometrivauhti ja sykkeet pysyivät melko hyvin loppuun saakka. Loppuaika 2.30.17/ 33km vastaa hyvin nykyistä kuntotilannetta ja viimeisen 3 kuukauden aikana juostuja treenikilometrejä. Pohkeet ja takareidet ainakin saivat ärsykkeitä juoksusta ja käveleminen oli pari päivää aika kankeaa. Normitilanteeseen pääsemiseksi on tosin töitä tehtävä rutkasti. Totuus kuultiin tällä kertaa iskän suusta: "ei tuo sinun juoksusi kyllä näytä siltä miltä normaalisti". Ei se kyllä sitä olekaan, mutta tilanteeseen nähden ihan ok.

Viime vuoden lisäpainoharjoittelu (kasvavan vatsan kanssa) vaihtui tänä vuonna vastusjuoksuun vaunujen kanssa. Viime viikolla saimme postissa Babyjoggerin juoksurattaat. Kiitos vaan Michael, Pablo, Petri ja Klaus :) Jännitin kovasti sitä, viihtyykö Anni rattaissa. Parin lenkin perusteella sanoisin, että pelko oli turha. Kunhan vaan pitää vauhtia yllä eikä jää hetkeksikään seisoskelemaan. Aika hyvältä nuo rattaat muutenkin vaikuttaa: rullaavat kevyesti varsinkin asfaltilla ja jousitus mahdollistaa juoksemisen myös sorapintaisilla lenkkireiteillä.

Eilen ilmoittauduin mukaan Pirkan Hölkkään, joten siinäpä seuraava tavoite. Vielä on onneksi reilu viikko aikaa treenata!